Aika monesti kuulee ihmisten perustelevan jonkin lajin metsästystä sillä, että siitä on jotain hyötyä – yhteiskunnalle, luonnolle tai jollekin muulle. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska moni haluaa tehdä näkyvämmäksi metsästykseen liittyviä hyötyjä. Itse en lähtökohtaisesti metsästä tuottaakseni sillä jotain hyötyä, mutta siitä usein on hyötyä. Metsästän, koska pidän siitä. Koska saan siitä sellaisen luontoyhteyden mitä en koe millään muulla tavalla. Näen metsästyksellä hyötyjen lisäksi arvoa muillakin tavoilla, se on konkreettinen tapa olla tekemisissä luonnon ja eläinten kanssa. Osallisena, ei vain ulkopuolisena katselijana.
Metsästystä ja luontoa tarkastellaan kuitenkin hyvin erilaisista lähtökohdista. Metsänomistajalle hirvikanta voi näyttäytyä ennen kaikkea taimikoihin kohdistuvana riskinä. Samoin runsas hirvikanta lisää hirvikolarien riskiä. Eläinoikeusnäkökulmasta hirven tappaminen on lähtökohtaisesti väärin. Metsästäjälle sama eläin voi olla sekä saalis että arvokas osa luontoa, jonka kantaa halutaan myös ylläpitää.
Sama teema pätee muihinkin riistalajeihin, kuten vaikka karhuun. Niistä aiheutuu haittoja, niillä on valtava arvo metsästäjälle ja monien mielestä niihin ei saisi koskea. Tässä kehyksessä on mahdotonta löytää ratkaisua, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia – ja todennäköisesti osapuolet eivät tule koskaan saamaan haluansa läpi täysimittaisesti. Keskustelussa näkyy myös taipumus hakeutua yhä selkeämmin vastakkaisiin asemiin, joissa kompromissit tuntuvat periaatteista luopumiselta. Mutta ehkä toisia ymmärtämällä keskustelun tasoa saataisiin vietyä eteenpäin ja aiheeseen liittyvää konfliktia liennytettyä.
Ajattelen että metsästyksellä on itseisarvo, mutta se on kauhean vaikea asia perustella ja kuvailla sellaiselle, jolle tällainen luontosuhde ei ole tuttu. Itseisarvolla en tarkoita, että metsästys olisi aina automaattisesti oikeutettua, vaan että metsästys on ihmiselle luonteva tapa olla suhteessa luontoon. Metsästys ei tällöin näyttäydy poikkeuksena luonnosta, vaan yhtenä tapana osallistua siihen, edellyttäen, että se tapahtuu harkitusti ja eettisesti. Tarkoitan, että metsästys ei ole lähtökohtaisesti poikkeus, joka vaatisi aina erillisen oikeutuksen ollakseen hyväksyttävää.
Julkinen keskustelu aktivoituu ongelmista. Riistaeläimistä aiheutuu joskus haittaa ja kun se nousee esiin, se herkästi ajaa keskustelua käsittelemään vain sitä. Tämä aliarvioi usein eläinten arvoa siinä missä metsästystä itseäänkin. Tämä on sinänsä luontaista ja ymmärrettävää, mutta se kaventaa sitä, miten riistaeläimet nähdään.
Hirvien, karhujen ja valkoposkihanhien olemassaolo ei vaadi perusteluja. Ne ovat osa luontoa riippumatta siitä, millaisia vaikutuksia niillä on. Samalla on kuitenkin kysyttävä, miksi metsästystä käsitellään usein lähtökohtaisesti toimintana, joka vaatii erityisen perustelun etenkin tilanteissa, joissa kannat ovat vahvoja ja niiden säätelylle on olemassa käytännön perusteita.
Siinä missä metsästyksen itseisarvo ei kaikissa tilanteissa oikeuta metsästystä, eläimen itseisarvo ei myöskään tarkoita koskemattomuutta luonnossa. Eläimen arvo ei sulje pois mahdollisuutta sen tappamiseen, mutta se muuttaa sitä miten eläimeen suhtaudutaan. Metsästäjän näkökulmasta riistaeläimellä on paljon arvoa sen elinaikana ja metsästyksen eettisiin perusteisiin kuuluu mahdollisimman kivuton ja nopea kuolema. Metsästystä myös säädellään sekä määrällisesti että metsästystapojen osalta. Kun riistaeläimillä nähdään arvoa, myös niiden kohtelua ja kantojen kehitystä pyritään ohjaamaan.
Kysymys ei ole vain siitä, mitä riistaeläimille pitäisi tehdä, vaan siitä, millä ehdoilla ihminen pitää omaa toimintaansa hyväksyttävänä luonnossa. Jos keskustelu jää pelkästään hyötyjen ja haittojen tasolle, tämä kysymys jää helposti kokonaan käsittelemättä.
– Jussi –