”Valtion metsästysajat. Kiintiöksi 1 Ukkometso, koppelo rauhoitetaan, 3 teertä, joista korkeintaan yksi naaras, 5 pyytä, peltopyy rauhoitetaan.
Osallistuin kolmen seuran kesäkokoukseen samalla viikolla, joista poikkeuksetta jokaisessa rajoitettiin metsäkanalintujen metsästystä, esimerkiksi edellä mainituilla kiintiöillä. Tämä on ainakin Etelä-Pohjanmaalla hyvin yleinen käytäntö. Mutta miksi?
Metsäkanalinnut ovat erittäin arvostettuja riistalintuja, joiden kannat ovat vuosien saatossa taantuneet esimerkiksi elinympäristöjen ja vieraspetopaineen muuttuessa. Metsästäjät rajoittavat itse metsästystä, että kannat säilyisivät ja arvostettua riistaa voisi kuitenkin metsästää, kestävästi. Ja toistaiseksi valtion rajoitukset ovat keskittyneet metsästysaikoihin ja alueisiin. Tarvetta tarkempaan säätelyyn ei ole, koska metsästäjät osaavat sen itsekin omalla metsästysalueella vallitsevan kannan mukaan.
Edellä mainittu vakiintunut tapa on hyvä ja tarpeellinen, mutta sitä toivoisin käytettävän laajemminkin. Esimerkiksi vesilintuihin.
Suomi on merkittävä vesilintujen pesintäalue, jolla on iso vaikutus kansainväliselläkin mittapuulla. Lisäksi sorsastus on arvostettu metsästyslaji Suomessa. Se aloittaa monen metsästyskauden perinteisillä kavereiden kokoontumisella tutulle mökille, josta lähdetään porukalla järvelle. Toisille taas on tärkeää lähteä yksin pomppusorsia etsimään jokirantaa tallustaen. Tapoja sorsastaa on monia.
Mutta arvostammeko vesilintua itsessään riistaeläimenä samaan tapaan kuin kanalintua? Vesilinnut tulee ja sitten ne taas menee. Niitä ei tapaa ympäri vuoden eikä niiden kanssa käydä samaa ”keskustelua”, kuin sen vanhan homenokan kanssa sen saman vanhan syrjäisen suon laidalla. Mystiset ja suomalaisuuden henkisessä ytimessä tuntuvat metson soitimet, pesinnät ja syksyinen pakkasaamun jahti, jossa otetaan mittaa kumpi on ovelampi tällä kertaa. Vesilinnut ovat muuttolintuja, joihin ei ehkä koeta samanlaista yhteyttä tai omistajuutta.
Mutta jos katsotaan vaikkapa sinisorsan kulkua, niin voisi olla ainakin se kaukomaiden ”serkku” joka tulee keväällä ja lähtee talveksi pois, kunnes sitten palaa taas. Etenkin naaras palaa usein samoille paikoille pesimään. Koiras taas seuraa usein naarasta ja onnistunut pesintä vahvistaa tätä. Voisimme mieltää kannan paikalliseksi, vaikkakin se välillä käy muualla. Samat tutut lammet ja järvet, missä samoilla tutuilla paikoilla käy pesimässä ne samat sorsat.
Vesilintu toimii vähän kuten lohikalat; se vaeltaa mereltä aina samaan kotijokeen jatkamaan sukuaan, missä se on syntynyt.
Taantuvat vesilintukannat ovat todellisuutta, mutta asiaan suhtaudutaan eri tavoilla. Toiset vakavammin, toiset vähemmän vakavasti ja osa ei usko sitä ollenkaan. Yksi merkittävimmistä henkilökohtaisista harhoista on kerätä vesilintuja ruokinnalla yhteen paikkaan satamäärin ja luoda mielikuva ainakin alueellisesta vahvasta vesilintukannasta. Toinen vääristymä tulee ajatuksesta kantaa vahvistavasta ruokinnasta. Vaikka moni laji hyötyy ihmisen harjoittamasta ruokinnasta, sorsat ei kuulu hyötyjiin. Itseasiassa todellisuus on täysin päinvastainen. Yksipuolinen ravinto heikentää sorsan mahdollisuutta selviytyä, koska poikasen kehitys häiriintyy, eikä siitä kasva tervettä aikuista.
Yksinkertaisimmillaankin ruokinta ei lisää vesilintujen määrää, vaan ennen kaikkea keskittää jo olemassa olevia lintuja pienemmälle alueelle. Kun lintuja näkyy yhdessä lahdessa tai ruokintapaikalla poikkeuksellisen paljon, syntyy helposti vaikutelma vahvasta kannasta, vaikka laajemmin tarkasteltuna vesistöjen linnusto olisi taantunut. Metsästäjän näkökulmasta ero on merkittävä. Runsas lintumäärä omalla passipaikalla ei automaattisesti tarkoita runsasta lintumäärää maakunnassa tai edes saman järven muissa osissa.
Jos näemme metsäkanalintujen kohdalla ajatuksen siitä, että metsästäjät kantavat vastuunsa ja rajoittavat omaa metsästystään paikallisen tilanteen mukaan, sama ajattelu olisi mahdollista myös vesilintujen kohdalla. En tarkoita metsästyksen lopettamista enkä uusia valtakunnallisia kieltoja. Itseasiassa juurikin niitä vaihtoehtoja haluan välttää kaikin keinoin! Toivoisin, että vesilintujen metsästyksessä nähtäisiin enemmän samanlaista harkintaa kuin kanalintujen kohdalla. Jos seuran järvillä tai kosteikoilla lintuja on vähän, voitaisiin esimerkiksi asettaa kiintiöitä, lyhentää metsästysaikaa tai rauhoittaa tiettyjä alueita. Jos taas kanta on aidosti vahva ja pesintä onnistunut hyvin useampana vuonna peräkkäin, voitaisiin metsästää vapaammin. Kun asia hoidetaan kaikkialla paikallisesti hyvin, sillä on vaikutusta koko maahan ja sitäkin pidemmälle.
Liian usein keskustelu vesilinnuista ajautuu ääripäihin. Joko kaikki on hyvin eikä huoleen ole syytä, tai sitten ratkaisuksi tarjotaan yhä uusia valtakunnallisia rajoituksia. Väliin mahtuu kuitenkin paljon. Metsästysseuroilla on valtava määrä paikallistuntemusta. Samat ihmiset liikkuvat samoilla järvillä vuodesta toiseen, näkevät poikueiden määrät, seuraavat pesinnän onnistumista ja huomioivat muutokset usein paljon aikaisemmin kuin viralliset tilastot. Metsästäjät ovat jo osoittaneet esimerkiksi kanalintujen kohdalla, että he osaavat kantaa vastuuta riistakannoista. Siksi uskon, että ratkaisu vesilintukantojen turvaamiseen löytyy ennen kaikkea metsästäjistä itsestään, eikä viranomaisten asettamista uusista rajoituksista.
Kestävä metsästys ei tarkoita sitä, että ammutaan niin paljon kuin laki sallii. Se tarkoittaa sitä, että osataan jättää ampumatta silloin, kun paikallinen riistakanta sitä edellyttää. Lopulta kyse on samasta asiasta kuin kanalintujen kohdalla. Haluammeko maksimoida tämän syksyn saaliin vai varmistaa, että myös seuraavilla sukupolvilla on mahdollisuus kokea syysaamu järven rannassa, kuulla ne samat siiveniskut ja nauttia auringonnoususta kavereiden kanssa. Toivoisin, että omat lapseni pääsevät vielä joskus tekemään samaa kuin itse tein teini-iässä ja mitä en tällä hetkellä kannan taantumisen vuoksi voi tehdä. Kuljeskelin jokirannassa hienona syyspäivänä etsimässä pomppusorsia, joita riitti hyvin omiin tarpeisiin ja vielä jäi muillekin. Se rauha, jännitys, joen ja heinän tuoksu. Siitä rakentui yksi tärkeimpiä muistoja metsästyksestä omasta lapsuudesta.
-Jake-