Viime vuosina suurpetojen kaatolupia on kaadettu valituksilla monen tekijän toimesta. Useimmiten valittajana on ollut jokin eläinsuojelujärjestö, joskus jopa Suomen luonnonsuojeluliitto tai sen piirijärjestö.
Luonnonsuojelujärjestöjen viimeaikainen arvomaailman muutos saattaa kummuta jäsenistön aiempaa tiukemmasta suhtautumisesta metsästykseen tai luonnonsuojeluun ylipäänsä. Aiemmin järkevään ja perusteltuun kannanhoidolliseen metsästykseen on järjestöissä suhtauduttu vähintäänkin varovaisen myönteisesti. Luonnonsuojelu ja eläinsuojelu ovat molemmat tärkeitä toimia. Ne eivät aina kuitenkaan täydennä toisiaan, vaan ovat joskus ristiriidassa ja ne joskus sekoitetaan keskenään. Suomen luonnonsuojeluliiton viimeaikainen uutisointi ilvesten pelastamisesta on selkeä viite tästä.
Miten eläin- ja luonnonsuojelu sitten eroavat toisistaan? Näkisin, että eläinsuojelun näkökulmasta keskitytään yleensä ennemmin eläinyksilön kärsimyksen estämiseen, kuin laajemmin käsittelemään luonnossa esiintyvien eläinlajien kantoja ja niiden välisiä suhteita.
Voiko empatiasta koitua jotain haittaa? Onko ihmisen ja eläimen aiheuttama stressi tai kipu eriarvoista? Voiko yksilön etu olla muiden tuho?
Luonto ei tunne etiikkaa. Vapaassa tilassa eläinkannat ovat jatkuvasti muutoksessa ja niitä säätelee ravinnon ja saalistajien määrä, sekä millainen niiden elinympäristö on. Toisin sanoen niitä säätelevät saalistuspaine, sairaudet ja ravinnon saatavuus. Kilpailu elämästä ja kuolemasta on luonnossa kaiken kehityksen ehto ja siihen liittyy aina väistämättä vahvemman selviytyminen ja heikompien menehtyminen, eriarvoisuutta ja kärsimystä.
Puuttumattomuuskin on aktiivinen valinta, kun seuraukset tunnetaan. Lopulta eläinyksilön suojelu näyttäytyy ihmiskeskeisenä ratkaisuna ja se on luonnon omassa dynamiikassa lähes täysin vierasta muunlajisia ja joskus omankin lajin yksilöitä kohtaan. Kuolema on erottamaton osa elämää ja joskus ihmiset on liiaksi eristetty siitä. Ihminen on siitä harvinainen eläin, että me tunnemme empatiaa nähdessämme kärsimystä, mikä se on osaltaan johtanut myös ihmisen menestymiseen. Toisaalta ihminen on myös ekologisessa lokerossaan ainoa huippupeto, joka osaa säädellä saalistustaan eläinkantojen mukaisesti, lisäksi muuttuvat olosuhteet, elinympäristöt ja muut tekijät huomioon ottaen.