Karhunpyynti alkoi tänä vuonna poikkeuksellisesti vain poronhoitoalueella, kun muualle Suomeen ei lupia myönnetty kuin yksi, yhteensä kymmenelle karhulle. Tuokin lupa on valituksen myötä toimenpidekiellossa, eikä pyynti ole toistaiseksi käynnistynyt ja keskustelu lupakäytännöistä, lupien hakemisesta ja myöntämisestä sekä muista aiheeseen liittyvistä asioista on käynyt ylikierroksilla. Polarisaatio eri osapuolten välillä sekä omassa informaatiokuplassa eläminen estävät näkemästä askeleita kohti ratkaisua ja pitävät keskustelun ongelmakeskeisenä.
On ymmärrettävää, että tilanne herättää tunteita. Ihmisille, joilla on vahva ymmärrys ja kokemus petokantojen hallinnan tarpeesta, tilanteen täydellinen jumiutuminen on katastrofi. Vastaavasti ei ole vaikea ymmärtää, että suojelun tarvetta painottavillakaan ihmisillä luottoa nykyjärjestelmään ei ole. Todellisuudessa emme kuitenkaan ole tässä asiassa niin kaukana toisistamme kuin voisi kuvitella.
Tosiasiassa vahva karhukanta sekä lakia noudattava, toimiva systeemi, ovat valtaenemmistön tavoite. Tässä suhteessa meille metsästäjinä on ollut suuri pettymys huomata, kuinka riitaisa metsästäjäyhteisö tässä asiassa on. Kaikilla meillä on käsitys siitä, että ongelma on olemassa, mutta mielipiteet ja näkemykset ongelman ytimestä ja ratkaisuista vievät tikut pahasti ristiin.
Mielestämme suurin ongelma järkevän ratkaisun löytämisessä on, että nykyinen direktiivien, tuomioistuinten, erilaisten vaadittujen tutkimustietojen ja tieteellisten näyttöjen taso on meille maallikoille liian paljon ja liian spesifiä kompetenssia vaativa vyyhti. Emme myöskään osaa yhdistää tietoa ja osaamista niin, että sitä voisi tavallinen luvanhakija hyödyntää.
Juuri tästä johtuu viimeaikaisten lupien kaatuminen lainvastaisina. Tarve suurpetojen kannanhallintaan on todettu ylimpien EU-tahojen toimesta ja sitä ovat peräänkuuluttaneet myös suomalaiset tuomioistuimet, mutta nykyjärjestelmä on niin monimutkainen, että sen piirissä toimiminen on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi.
Tilanne ei ole helppo ja keinot ulospääsyyn vielä koeponnistamatta. Uusimmat karhulupahakemukset kuitenkin osoittavat, että askeleita oikeaan suuntaan on otettu. Alamme ymmärtää, mitä direktiivi edellyttää ja mitä oikeuden päätöksissä on kirjattu. Näin on syntynyt arvioita siitä, miten niiden tarkoitusta pitäisi tulkita ja mitä tarvitaan, jotta pääsemme uuteen normaaliin. Käynnissä olevien hallintovalitusten ratkaisujen jälkeen tiedämme jälleen enemmän.
Polarisaatiokupla ja tiettyjen auktoriteettien ihannointi aiheuttaa keskinäisen konfliktin ja etäännyttää meitä entistä enemmän toisistamme. Sille ei saa nyt antaa tilaa. On helppo liipaista somekommentti ennen kuin on selvillä, mistä kenenkin näkemyksissä tai perusteluissa on kyse. Samoin julkaisujen tulkinta tapahtuu salamannopeasti ja tilanne menee entistä pahemmin solmuun.
Tilanne vaatii nyt harkintakykyä ja kykyä selvittää asioiden ja lausuntojen taustoja. Niiden pintapuolinen tulkinta johtaa syöksykierteeseen. Meidän pitäisi arvostaa jokaista, joka tekee oikeasti jotain asioiden eteen ja yrittää. Askeleet ovat pieniä ja takamatkalta ne tuntuvat monesti kovin riittämättömiltä. Silti pitäisi selvittää paremmin, mikä on faktaa ja mihin eri tekemisillä oikeasti pyritään.
Voimme toki tavoitella direktiivimuutosta ja oikeuskäytäntöjen muuttamista tai erilaista oikeusjärjestelmää, mutta se on selkeästi kivisempi ja hitaampi tie kuin se, että opimme toimimaan vallitsevan oikeuskäytännön ja niiden tekemien päätösten kanssa.