Kankea ja paikallisesti epätarkka uhanalaisuusarvio ei yksistään ole järkevä peruste eläinlajin täysrauhoitukselle. Avaamme tässä kirjoituksessa, miksi joidenkin uhanalaiseksi luokiteltujen lajien metsästyksen kieltäminen ei yksinkertaisesti kannata, sekä miten uhanalaisuus yleensä määritellään.
Miksi uhanalaisia lajeja saa metsästää?
Kysymys on ymmärrettävä, koska metsästyksen tulee olla ensisijaisesti kestävää. Vaikka aikanaan myös Suomessa on metsästetty lajeja uhanalaisiksi, ei nykypäivänä suomalainen säädelty metsästys ole ensisijainen uhka yhdellekään lajille. Suurin uhkaa aiheuttava tekijä on ylivoimaisesti elinympäristöjen muutos. Tämän muutoksen takana on ihmisen toimet ja tilan valtaaminen. Uhanalaisuus tulee tietenkin ottaa vakavasti, mutta sen juurisyihin täytyy pureutua kun päätetään toimenpiteistä lajien suojelemiseksi.
Uhanalaisuudella tarkoitetaan lajin todennäköisyyttä kadota alueelta, jota uhanalaisuusluokituksessa tarkastellaan. Uhanalaisuusluokitus perustuu kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) määrittelemään menetelmään, jonka toteutusta Suomessa ohjaa ympäristöhallinto.
IUCN:n opas eliölajien uhanalaisuuden arviointiin:
https://tietokayttoon.fi/julkaisu?pubid=16401
10 vuoden välein tehtävän arvion toteuttavat alansa huippuasiantuntijat ja arvio koostetaan niin kutsuttuun punaiseen kirjaan. Arvioinnin lopputuloksena laji sijoittuu johonkin seuraavista luokista:
Koska uhanalaisuus kuvaa jonkin lajin todennäköisyyttä kadota alueelta, voi hyvin runsaslukuinen lajikin olla uhanalainen. Hömötiaiset ovat vähentyneet 2000-luvulla yli 50%, mutta niin on melkein käynyt hirvellekin. Vaarantuneeksi muuttuneen, mutta nopeasti ja vakaasti lisääntyvän hirven rauhoittaminen 10 vuodeksi voisi olla yhteiskunnan sietokyvylle liikaa.
Jos uhanalaisuusluokituksen perusteella päätettäisiin metsästettävät lajit, pyy ja riekko olisivat koko maassa tällä hetkellä rauhoitettuja. Ei auttaisi vaikka 10-vuotiskaudelle osuisi miten hyviä poikuevuosia, tai että riekko on elinvoimainen pohjoisessa, muttei etelässä.
On myös ihan käytännön ja oikeusturvan kannalta huomioitavaa, että esim. minkin rautapyynnin sivusaaliina voi rautoihin eksyä tietyillä alueilla hilleri (vu). Hillerikannalle on todennäköisesti enemmän hyötyä aktiivisesta kilpailevan lajin (minkin) kannan rajoittamisesta, kuin yksittäisistä rautoihin kuolleista oman lajin edustajista. Asiassa on siis nyansseja.
Mikä on uhanalaisen lajin prosentuaalinen todennäköisyys hävitä elinalueelta tietyllä ajanjaksolla? Tähän ei yleensä ole selkeää vastausta ja se muuttuu jatkuvasti. Lisäksi se ei ole yleensä edes ratkaiseva kysymys, kun uhanalaisuusstatuksen määrittämisessä käytetään aina käytännössä tiukinta saatavilla olevaa kriteeriä.
IUCN:n arvioinnissa käytetyt kriteerit lyhyesti:
Jotain esimerkkejä:
Lajin häviämisen todennäköisyydestä saadaan harvoin konkreettisia lukuja, mutta luonnonvarakeskus julkaisi vuonna 2022 susikeskustelun tiimellyksessä laskurin, jolla pystytään valitsemaan parametrit ja tutkimaan mikä on suden häviämisen todennäköisyys tietyllä ajanjaksolla. Tämänhetkisten parametrien ja kannan perusteella häviämistodennäköisyys on alle 1% luokkaa 100v ajanjaksolla.
Punaisen kirjan kriteerit löytyvät paremmin avattuna osoitteesta:
https://punainenkirja.laji.fi/about/r-66
Punaisen kirjan uhanalaisuuden arviointiohje:
https://punainenkirja.laji.fi/about/r-25
Luonnonvarakeskuksen tekemä analyysi voitaisiin siis laskea kriteeriksi E ja sen mukaan susi olisi siis Suomessa elinvoimainen (riski alle 10%). Kuitenkin varovaisuusperiaatteen mukaisesti sen status pysyy uhanalaisena, jos muilla kriteereillä arvio osoittaa suurempaa riskiä. Tässä tapauksessa kriteeri D eli pieni populaatiokoko johti edellisessä arviossa suden luokan äärimmäisen uhanalaiseksi (CR, alle 250 aikuista yksilöä).
Lajien uhanalaisuuteen on paljon syitä ja ne vaihtelevat aina lajikohtaisesti, mutta yleisin lienee muutokset niiden elinympäristössä. Lajien arviointia tehtäessä punaiseen kirjaan kirjataan myös uhanalaisuuteen johtaneet syyt ja sieltä voi selata eri lajien ahdinkoon vaikuttavia tekijöitä. Esimerkiksi metsäisillä alueilla lajien ylivoimaisesti suurimpana syynä ovat vanhojen metsien väheneminen, lahopuun väheneminen, metsien uudistamis- ja hoitotoimet ja metsien puulajisuhteiden muutokset. Suoalueilla yleinen ongelma on soiden ojittaminen ja turpeenotto. Pyynti on aluekohtaisesti esimerkiksi kangasmetsissä ensisijainen uhka vain kolmelle lajille.
Jos laji on uhanalainen, niin moni varmasti ajattelee että kaikki suojelulliset toimenpiteet täytyy tehdä lajin säilyttämiseksi ja siten haluaa vaatia lajin poistamista riistalajien luettelosta. Mutta onko se oikeudenmukaista? Eräissä tutkimuksissa on esitetty tuloksia siitä, milloin pyynnin aiheuttama kuolleisuus on kokonaiskuolleisuuteen additiivista, eli lisäävää. Mitään yleistä rajaa tähän ei ole olemassa, vaan metsästyskuolleisuuden kompensoituminen vaihtelee lajeittain, populaation tiheyden ja elinkaaren ominaisuuksien mukaan. Mikäli kannan koko on riittävän suuri metsästyksen aiheuttamaan kuolleisuuteen nähden, se ei ole additiivista, eli se ei vaikuta kannan kokoon paljoa. Toisinsanoen, pieni määrä lajin edustajia kuolee joka tapauksessa muista syistä vaikka niitä ei metsästettäisi. Toisaalta, kun lajien kannankehitystä seurataan, voidaan metsästykseen asettaa rajoitteitakin silloin, kun kanta on heikoimmillaan.
Esimerkkinä vuonna 2011 (Sandercock et al.) analysoitiin Norjassa metsästyksen vaikutusta riekkokantoihin ja riekkojen selviytymiseen. Lopputuloksena todettiin että osittainen kompensaatio riekoilla toteutuu kun metsästyskuolleisuus on alle 15% ja on additiivista tai superadditiivista kun verotus nousee yli 30%:iin. Superadditiivisuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että metsästys heikentää yksilöiden selviytymistodennäköisyyttä metsästyksen lisäksi esimerkiksi siten, että riekot väistävät metsästyspainetta erilaiselle, vähemmän suotuiselle elinalueelle. Samaista metsästyskoetta on sovellettu myös Suomessa (Kangas, 2006) kehittämällä mallipohjaisia ennusteita, hyödyntäen Norjassa tehdyn kokeen lisäksi kenttäaineistoa ja populaatiomalleja Suomesta. Tulos oli samansuuntainen, eli 15% verotusaste on kestävää, lisäksi edellytyksenä kohtalainen tai hyvä poikastuotto edellisenä keväänä.
Myös luonnonvarakeskuksen aineisto valkohäntäpeurakannasta ja saalistilastoista antaa hyvän esimerkin lisääntymiskykyisemmän lajin kannanvaihtelusta. Metsästyskaudella 2021-2022 kanta oli noin 109 000 valkahäntäpeuraa, joista ammutiin kauden aikana 74 000 eli 68%. Tämä riitti kannan kasvun pysäyttämiseen.
Onko Suomessa ajettu jotain eläinlajia sukupuuttoon metsästyksen seurauksena?
Suurin osa metsästyksen aiheuttamista sukupuutoista on tapahtunut 1800-luvun lopulla, ennen kuin metsästystä on alettu säädellä. Tiettävästi tällöin metsäpeura hävisi liikametsästyksen vuoksi, mutta se palasi 1940-luvulla Venäjältä Kainuuseen ja sitä on siirtoistutettu sen jälkeen muuallekin.
Samoin hirvikanta romahti 1800-1900 -lukujen vaihteessa, muttei kuitenkaan hävinnyt kokonaan. Ax. Fr. Londen on kirjoittanut kirjassaan ”Eräretkiä pohjolassa” hirvitilanteesta tuolloin ja sen palautumisesta metsästyksen säätelyn ja salametsästyksen kitkemisen seurauksena. Hirveä salametsästettiin tuolloin paljolti elannon vuoksi. Vuonna 1868 annettiin ensimmäinen hirvien täysrauhoitus, jota kesti usean vuoden ja sitä jatkettiin jonkin aikaa vielä 1900-luvun alussakin.
Euroopanmajava hävitettiin Suomesta turkismetsästyksen vuoksi. Sitä istutettiin Suomeen vuonna 1935 uudestaan, mutta kanta on jäänyt pieneksi. Kanadanmajava sen sijaan on yleisempi laji. Euroopanmajavia arvioidaan olevan Suomessa tällä hetkellä 3300 – 4500 yksilöä.
Linnuista valkoposkihanhi ja harmaahaikara on 1800-luvulla metsästetty Suomesta kokonaan pois, mutta molemmat ovat palanneet menestyksekkäästi Suomen lajistoon. Onnistumisia on tullut myös esimerkiksi merikotkan tapauksessa, missä suojelutoimien myöntä kanta on elpynyt ja luokka on nykyään vaarantunut, joskin siten yhä uhanalainen.
Uhanalaiseksi määritellyn riistaeläimen metsästys saattaa olla aivan perusteltua, eikä uhanalaisuusmääritelmä yksistään ole järkevä peruste poistaa eläintä riistaeläinten tai rauhoittamattomien eläinten joukosta tai rauhoittaa eläintä. Uhanalaisuus ja sen syyt tulee kuitenkin ehdottomasti ottaa huomioon ja usein on syytä rajoittaa metsästystä ja saalismääriä silloinkin, kun täysi rauhoitus ei ole tarpeen.
Metsästystä säädellään lajikohtaisesti monin eri tavoin. Vuosittain esimerkiksi säädetään asetuksella rauhoitetut eläimet, säädetään metsästysaikoja, tehdään paikallisia rajoituksia, saaliskiintiöitä ja määrätään saalisilmoituksista. Lisäksi metsästysseurat asettavat jäsenilleen kiintiöitä tai rauhoituksia riistalajeille, joiden tiedetään alueella taantuneen.
Metsästystä rajoittavilla säädöksillä tavoitellaan joustavuutta ja tarkkuutta. Sitä kankea, harvoin toteutuva ja paikallisesti epätarkka uhanalaisuusarvio ei ole. Siksi sen käyttämistä suoraan säätelyyn vastustaa yksiselitteisesti myös menetelmän määrittäjä itse, eli IUCN.