Metsästäjät aliarvostettuna kansanosana
JakeMetsästyskulttuuri ja arvot
Metsästäjiä arvostellaan julkisuudessa usein, mutta kun peurakannat kasvavat, hirvikolarit lisääntyvät tai eläintaudit leviävät, yhteiskunta kääntyy juuri heidän puoleensa. Kiitos jää kuitenkin usein juhlapuheisiin ja muuttuu vaatimuksiksi, vaikka metsästäjät tarvitsisivat arvostusta ja aitoa yhteistyötä.
Metsästäjät ovat yksi Suomen parjatuimmista kansanryhmistä. Heitä arvostellaan julkisuudessa, heidän motiivejaan kyseenalaistetaan ja joskus heihin kohdistuu jopa suoranaista uhkailua ja ilkivaltaa. Silti aina silloin, kun yhteiskunta tarvitsee metsästäjien osaamista, katseet kääntyvät heidän puoleensa.
Kun valkohäntäpeurakannat kasvaa yhteiskunnan mielestä liian suuriksi, tarvitaan metsästäjiä. Kun hirvikolarit lisääntyy, tarvitaan metsästäjiä. Kun vieraslajeja pitää torjua tai riistakantoja seurata, tarvitaan metsästäjiä. Kun rutto leviää luonnossa, tarvitaan metsästäjiä.
Viranomaiset tarvitsevat metsästäjien osaamista. Moni näistä tehtävistä nähdään lähes itsestäänselvyyksinä, ikään kuin niiden hoitaminen olisi metsästäjien velvollisuus riippumatta siitä, millaisia resursseja, aikaa tai kustannuksia niiden toteuttaminen vaatii.
Samaan aikaan metsästäjät tekevät vuosittain valtavan määrän vapaaehtoistyötä. Riistalaskentoja, suurpetohavaintojen kirjaamista, riistanhoitoa, kosteikkojen kunnostamista, vieraspetopyyntiä sekä nuorten ja uusien harrastajien kouluttamista tehdään suurelta osin talkoovoimin. Nämä tunnit eivät näy valtion budjetissa tai kuntien tilinpäätöksissä, mutta niiden arvo luonnolle ja yhteiskunnalle on merkittävä.
Erityisen ristiriitaiselta tuntuu se, että juhlapuheissa metsästäjiä kyllä kiitetään. Usein kuitenkin heti seuraavassa lauseessa muistutetaan siitä, kuinka metsästysoikeuksien vuokrasopimukset voidaan irtisanoa ja kuinka metsästäjien pitäisi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Kiitoksen sijasta viesti muuttuu vaatimukseksi. Yhteistyön sijasta tarjotaan painostusta.
Olisikin aika muuttaa ääntä kellossa.
Jos yhteiskunta todella arvostaa metsästäjien tekemää työtä, sen pitäisi näkyä myös käytännössä. Tehtäviä ja vastuita voidaan toki antaa, mutta niiden mukana pitäisi tulla myös tukea, arvostusta ja aitoa yhteistyötä. Ei syyllistämistä tai uhkailua.
Metsästys ei ole pelkkää saaliin hankkimista. Se on luonnon tuntemusta, kannanhoitoa, turvallisuusosaamista, vapaaehtoistyötä ja vastuunkantoa. Metsästäjät ovat vuosikymmenten ajan kantaneet merkittävän osan vastuusta Suomen riistatalouden käytännön toteuttamisesta. He eivät tee sitä pakosta, vaan siksi, että he välittävät luonnosta ja haluavat jättää sen hyvässä kunnossa myös tuleville sukupolville.
Metsästäjät ovat kansanryhmä, joka kuuntelee haukut ja uhkailut, ja jatkaa silti arvokkaan työn tekemistä. Mutta kuinka kauan?
Yhteiskunta tarvitsee metsästäjien osaamista enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin. Siksi olisi kohtuullista, että vaatimusten sijaan tarjottaisiin arvostusta ja yhteistyötä. Todellinen arvostus ei näy juhlapuheissa. Se näkyy siinä, miten ihmisiä kohdellaan silloin, kun heidän osaamistaan tarvitaan.
Metsästäjät eivät kaipaa erityisoikeuksia tai -kohtelua. He kaipaavat samaa asiaa kuin kaikki muutkin vapaaehtoistyötä tekevät suomalaiset: reilua kohtelua, arvostusta ja tunnustusta siitä, että heidän työnsä hyödyttää koko yhteiskuntaa.
